PE: Hiljaista sulautumista

Laitoimme nivelet liikkeelle. Tutustuimme kinesfääriin eli alueeseen johon omalla keholla ulottuu.

Tunnustelimme miten ajan kokeminen muuttuu liikkeen myötä.

Päivään mahtui kolme ihan huisia harjoitusta, jotka rentouttivat joko mieltä tai kehoa tai molempia intensiivisen viikon jälkeen.

1) Hiekkasäkin rullaus

Yksi ryhmästä tekeytyi painavaksi ja lötköksi kuin hiekkasäkki ja muut kierittivät tämän patjoilla pehmustetun lattian poikki. Ihanaa kun ei tarvinnut itse tehdä elettäkään ja silti liikkui! Lölleröintiä parhaimmillaan.

2) Pimeän huoneen harjaus

Astelimme hiljaisina rivissä samaan tahtiin pimennetyn huoneen poikki edestakaisin, edestakaisin ja edestakaisin kuin olisimme olleet harjaksia leveässä harjassa. Joku harjas saattoi takertua matkalle ja nytkähti liikkeelle uudestaan kun harja lakaisi ohitse. Harjoitus vaati tarkkaa keskittymistä ja läsnäoloa. Hämäryys alkoi väsyttää, mutta liikkeeseen keskittyminen piti hereillä.

3) Ympäristöön sulautuminen

Ryhmämme lähti huomiota herättävälle kävelyretkelle. Tehtävänämme oli sulautua ympäristöön niin hyvin kuin mahdollista: väreihin, muotoihin, liikkeeseen ja jopa muita ihmisiä sisältäviin tilanteisiin. Oli löydettävä oma paikkansa ja pysyä siinä sen aikaa, että muilla ryhmäläisillä oli aikaa huomata sulautumisesi. Puhua ei saanut. Talsimme läheisen korttelin ympäri, koukkasimme merenrantaan ja loppumatkan taitoimme koulurakennuksen sisällä sivullisten iloksi.

Havainnointikyky ja läsnäolo terästäytyivät äärimmilleen. Ympäristöön suhtautui aivan uudella tavalla! Tuntui kuin ryhmämme ja muut ihmiset olisivat olleet eri maailmoissa, vaikka samassa tilassa olimmekin. Se korostui etenkin sisällä, missä muut ihmiset tuntuivat painelevan aivan omissa ajatuksissaan ja tapojensa orjina. Osa ei edes huomannut performanssiamme, osa huomasi mutta ikään kuin kielsi havaintonsa liian epätavallisena, osa ihmetteli ja osa alkuhölmistyksen jälkeen virnisti koko touhulle hyväntahtoisesti.

Ympäristöön ja etenkin nurmikkoon, kasveihin, kiviin ja merenrantaan kontaktin ottaminen tuli hetki hetkeltä luontevammaksi, ja mieli kiinnittyi vain siihen mitä oli havainnoimassa ja tekemässä. Hiljaisuuskin teki todella hyvää. Ajantaju hämärtyi, enkä edes tiedä vietimmekö kävelyllä puoli tuntia vai tunnin.

Innostuin sulautumisesta niin, että sitä piti harjoitella lisää ja dokumentoida vielä omalla pihalla (kuvista kiitos Janitalle):

Viimeisenä mestarisulautuja Herra Matonen!

MA: Runollista ryhmätyötä monitaiteisesti

Älä pelkää alituiseen omaa hirviötäsi.

On hirviöitä, jotka ovat hyvin kilttejä
jotka istuvat viereesi silmät hellyydestä ummessa
ja painavat ranteellesi karvaisen käpälänsä.

Ei meillä oikeastaan ole rantaa
sinulla sen enempää kuin minullakaan.

Sillä me olemme maailman
ja maailma on meidän.

Oli ryhmätyöpäivä. Työstimme runokirjan sivuja aineistona käyttäen ensin tekstin ja sitten siihen sopivan esityksen. Tyyli oli vapaa, aikaa esityksen tekoon tunti. Pääsimme hyödyntämään toden teolla kurssilla oppimiamme “monitaiteisia työvälineitä”.

Ryhmämme installaatiossa oli pimeyttä, karvaisella kädellä koskettava hirviö, eri suunnilta kantautuvia runonpätkiä,  meren kuohua ja musiikkia.

Toinen ryhmä taiteili visuaalisemmin piirtoheittimen, värikalvojen ja varjotanssijoiden varassa, myöskin runonlausuntaan ja taustamusiikkiin luottaen.

Tallensin muistijälkeni esityksistä paperille metodina öljypastelliliidut, vesivärit ja nopea suttaus ja loppusilaus kuvankäsittelyohjelmalla.

Metatehtävänä oli tarkkailla ryhmätyön sujuvuutta ja sen herättämiä tuntemuksia. Avoin tehtävänantohan oli ryhmätyöskentelyn kannalta haastava, mutta pärjäsimme mielestäni silti mainiosti.

Aluksi brainstormasimme ja jatkoimme herkästi muiden heittämien ideoiden eteenpäin kehittelyä. “Joo” on hyvä sana. Esityksen lopettaminen rauhallisesti tai räväkämmin jakoi ryhmän mielipiteitä. Päätimme kokeilla ja tunnustella läpimenojen myötä ideoiden toimivuutta, ja niitä tuli matkan varrella lisää.

Huomasin jälleen ajautuvani ohjaajan rooliin, kuten ryhmätöissä minulla usein on tapana. Alussa koetin hillitä itseäni ja antaa tilaa muidenkin visioille ideointivaiheessa. Kun ryhdyimme harjoittelemaan, astuin enemmän esille ja ohjaamaan. Tuntui siltä, että olisin tehnyt hommaa monet kerrat aiemminkin, vaikken vastaavanlaista produktiota ollutkaan koskaan ohjannut. Kokonaiskuvan hahmottaminen oli helppoa, rytmitys ja nyanssien säätäminen tuli aivan luonnostaan.

Luulisin, että jotain vastaavaa olen kokenut bänditreeneissä, biisien sovittamisessa ja esittämisessä. Koulun projektitöistä, jotka olin projektipäälliköinyt, tämä tilanne erosi siten, että olin tekemisissä perus insinörttiä taiteellisemmin ajattelevien ihmisten kanssa. Vaikka olenkin koodaus- ja sisällöntuotantoprojektien koordinoimisesta nauttinutkin, pidin tällaisen taiteellisen produktion ohjauksesta vielä enemmän!

Mietin miksen vieläkään hakenut opiskelemaan teatteriohjaajaksi.

Vastaus kysymykseen voisi olla se, että en ehkä jaksaisi niin intensiivisesti ihmisten parissa tapahtuvaa työtä. Vaikka työskentelen erittäin mielelläni ihmisten kanssa, tarvitsen melko paljon myös omaa aikaa ja tilaa.

TI: Sanatonta dialogia maan kanssa

Keskustelimme siitä, mitä on dialogi. En oikein vieläkään tiedä, mutta kaksi osapuolta siihen tarvitaan. He synnyttävät yhdessä jotakin, mitä kumpikaan yksin ei saisi aikaan. Osapuolten on hyvä olla avoimia tilanteelle ja sen kehitykselle ja sille, että siinä voi itse vaikka sattua muuttumaan.

Kokeilkaa joskus rikkinäistä puhelinta eleillä ja äännähdyksillä. Se on hauskaa!

Kurssin viimeiselle varsinaiselle opetuspäivälle osui harjoitus, joka päräyttävyydessään ylsi sokean johdatuksen (ekalta maanantailta) ja ympäristöön sulautumisen (perjantailta) tasolle – ja oli oikeastaan yhdistelmä niitä kahta. Vietimme 20 minuuttia silmät sidottuina ja mitään sanomatta ympäristössä vapaasti liikkumalla. Ulkona ja avojaloin. Jälkimmäistä ei tosin ohjeistettu, mutta uskon että harjoituksesta sai ainakin kymmenen kertaa enemmän irti niin kuin kengät jalassa. Pari seurasi perässä, havainnoi liikkujaa ja piti huolen siitä, ettei sokea telonut itseään. Havainnot ja tuntemukset purettiin jälkeenpäin. Oli ihan hirmuisen rentouttavaa, tuntoaistia ja kuuloa virkistävää touhua. Olin oman seikkailuni aikana haaveillut kohtaavani puun, ja valtava sellainen löytyikin aivan viimeisillä minuuteilla!

LOPPUTUNNELMIA

Kurssi oli yllättävän intensiivinen ja herätti matkan varrella paljon ajatuksia ja luomistarpeita, jotka ovat vaatineet purkua. Tämä päiväkirja oli hyvä väline siihen, ja silti tuntuu että käsiteltävää nousee vastaan vieläkin.

Taskuun jäi melkoinen tukku mielenkiintoisia menetelmiä, joita voi hyödyntää yhtä lailla taidekasvatuksessa kuin itsetuntemuksenkin syventämisessä.

Olen tehnyt paljon havaintoja itsestäni, ympäristöstäni, vuorovaikutuksesta ja luovuudesta. Mielenkiintoisinta oli tarkkailla oman paikan hakua tai oikeastaan ottamista ryhmässä ja sosiaalisissa tilanteissa. Se oli aika erilaista kuin ennen vastaavissa tilanteissa. Sitä kautta huomasin parhaiten miten oma suhtautuminen itseeni on viime vuosina muuttunut ja miten se peilautuu takaisin muiden käytöksestä!

Myös luovuusblokit, jotka pidättelivät minua vielä oli kaksi vuotta sitten, ovat melkoisesti murentuneet. Sen sijaan että keskityn täydellisesti visiotani vastaavaan lopputulokseen voinkin vaan tehdä ja katsoa mitä tapahtuu – ja hyväksyä tekeleen sellaisena kuin se on.

Opin kuinka tärkeää hiljaisuus on. Eikä pelkästään vain äänten vaan kaikkien ärsykkeiden suhteen. Voisin pariksi päiväksi upottautua sen äärelle.