Larpahtelu eli liveroolipelaus on viime vuosina jäänyt vähän muiden aktiviteettien jalkoihin, ja toisekseen on tuntunut, että hyvät pelit piileskelevät kiven alla. Äsken kävin kuitenkin kokemassa Theatron-nimisen pelin, joka oli varsin erilainen kuin aiemmat ja joka upposi varsin hyvin – jopa niin hyvin, että peli lunastaa varmasti paikkansa kaikkien aikojen larppikokemusteni kärkiviisikosta.
Theatron on synkkä ja surrealistinen live-roolipeli itsensä kohtaamisesta ja roolien murtumisesta.
Eniten kiehtoi larpin kekseliäs, taitava ja tyylikäs toteutus. Kaveriporukan teatteri-iltaan sijoittunut peli sisälsi tavanomaisen larppauksen* lisäksi peliin sekaantuneita npc:itä (non-player character, avustava pelaaja tai näyttelijä) yhtä monta kuin hahmojakin, jokaiselle pelaajahahmolle räätälöidyn henkilökohtaisen ja koskettavan lyhykäisen näytöksen, teatterin äänet ja valot ja jopa oikean yleisön. Tämä olikin ensimmäinen kerta 14-vuotisen larp-historiani aikana, kun larppasin yleisön edessä!
Hahmojen pohjana toimivat lyhytkuvaukset, joita työstettiin pelaajaporukalla eteenpäin improharjoitusten avulla. Se auttoi yllättävän hyvin tutustuttamaan ja lämmittelemään pelaajia. Kun näytelmä alkoi, kävi hyvin nopeasti ilmi, että lavalla esiintyvät näyttelijä-npc:t kuvastivat kukin jotakuta kaveriviisikon jäsenistä karikatyyrisesti. Pelin edetessä vaihdoimme paikkoja npc:itten kanssa ja selvisi, että tyyppihahmot oli lainattu Commedia dell’artesta. Se toi vielä persoonallisuuksien pakkaan oman kerroksensa.
Juurikin hahmojen tai oikeastaan roolien kerroksellisuus oli yksi pelin kiinnostavimmista piirteistä. Oli Commedia dell’arten tyypit, nykypäivään sijoittuva parikymppinen kaveriporukka ja jokaisen pohjalla vielä pelaajan omat tietoiset ja tiedostamattomat luonteenpiirteet.
Aineksia draamaan oli jaeltu alkutekijöissä vaikka kuinka. Meidän porukkamme onnistui kuin ihmeen kaupalla murtautumaan rooliensa kahleista ja kääntämään kaveriporukkansa rakoilevan yhteishengen yhteisöllisyydeksi. Kuulemma kaikki viisi pelautusta eri pelaajakokoonpanoilla olivat keskenään hyvin erilaisia, eivätkä ne suinkaan päättyneet yhtä ruusuisesti.
Pelin vaikuttavimpiin kohtiin kuului se hetki, kun näytelmän alkuvaiheilla hahmoni tajusi katselevansa lavalta peilikuvaa itsestään ja koko kaveriporukastaan. Se oli yhtä aikaa ihmeellistä ja rankkaa. Vakuutuin taas kerran larpin sun muiden draamamenetelmien käytön sopivuudesta itseen tutustumisessa. Sitä kautta saa kaivattua etäisyyttä ja toista perspektiiviä omiin edesottamuksiinsa, vaikka peli kestäisi vain parikin tuntia.
Suunnattomat kiitokset koko Theatron-tiimille ja erityisesti Ellen Virmanille, jonka ideasta peli sai alkunsa. Tällaisia larppeja kun saisi lisää!
* Larppaus lyhyesti: pelaajilla on ennalta kirjoitetut hahmot ja yleensä yhteistä taustatarinaa ja juonia, joita pelin alettua lähdetään improvisoimalla näyttelemään. Pelimaailma voi olla jotain muutakin kuin nykyaikaa, ja tapana on pukeutua (proppautua) hahmonsa näköiseksi.